24 tunnin peli

Olen puhunut pakonomaisesta ruokailumallista, sairauden aikaansaamasta toisesta persoonasta, sekä jatkuvan suorittamisen ja stressaamisen aiheuttamasta lopullisesta lamaantumisesta. Syömishäiriöni lamaannuttaa minua monesti kuitenkin jo päivittäisellä tasolla. Minun elämässäni ruokailujen toteuttamista voisi verrata yksinkertaisesti köydenvetoturnaukseen. Se on raskas laji. Minun normaalin päiväni tulisi sisältää 6 ottelua ja 6 voittoa.

Viimeisestä ruokailusta on kulunut 3 tuntia. Minulla on ollut 3 tuntia aikaa toipua edellisestä mittelöstä, ja nyt on aloitettava seuraava. Mallin mukaan on aika syödä. Mieleni aloittaa köydenvedon köytenään päätös, joka pitäisi tehdä: Syödäkö vai eikö syödä. Vaikka päätös syömisestä voittaisi, ollaan vasta alussa. Voiton jälkeen vuorossa on seuraava erä.

Ruokailujen jatkuva suunnitteleminen aamusta asti ei ratkaise ottelua. Se on ainoastaan välttämätön kiusa, jota voisi tässä kehyksessä kutsua otteluun valmistautumiseksi. Niin fyysisessä, kuin henkisessäkin urheilussa tärkein valmistautuminen on kuitenkin lepo, sillä keho ja aivot tarvitsevat aikaa palautua. Siihen minulla ei ole mahdollisuutta. Mieli puskee valmentajan lailla ruokailusuunnitelmia käyttömuistiini, eikä valmentajalle sanota vastaan. Ajattelen kaiken mitä se heittää eteeni, vaikka olisin ajatellut samat asiat jo monta kertaa.

Lamaannuin pitkään jääkaapin eteen ja mitä kauemmin odotin, sitä syvempään lamaannuin. Kun mieleni sisäinen tahtojen taisto käy liian kovaksi, jää usein jäljelle vain tyhjä kuori, jossa lihaksisto ei saa aivoilta selkeää impulssia toimia mihinkään suuntaan. Tilannetta seuraa syvä ahdistus aiheesta en tiedä mitä söisin, ja lopputuloksena on usein itkun sekainen ahdinko otsikolla en syö ollenkaan. Edellämainittu mielentila koostuu tyytyväisestä naurusta kohdistuen syömättömyyteen, itkusta kohdistuen väärän puolen voiton tajuamiseen, ja ahdingosta kohdistuen lamaantumiseen, joka esti tilanteen korjaamisen. Ottelu on hävitty.

Aika opettaa, ja vaikka mietin ja suunnittelen edelleen aamusta asti ruokailujani, olen keksinyt muutamia apukeinoja elämääni Anoreksian kanssa. Niin kauan kun jaksoin tapella oikeiden ajatusten puolesta, sain nimittäin välillä palkinnoksi tilaa ajatella niin sanotusti laatikon ulkopuolelta. Olen oppinut, että kun se tila kerran tulee, se kannattaa käyttää äkkiä hyödyksi.

Keksin turnaukseen uudet säännöt, jotka kuuluvat seuraavasti: Minulla on keittiön pöydällä kahden euron kolikko. Jääkaapin edustalla valitaan vaihtoehdot, jotka määrää pitkälti jääkaapin sisältö. Puuro tai jogurtti. Leipä tai rahka. Salaatti tai keitto. Jotain on pakko valita. Useimmiten vaihtoehdot ovat minusta huonoja, mutta varmasti parhaimpia huonoista. Kolikkoa heitetään, ja se päättää mitä syödään. Kolikon tahtoa vastaan ei saa taistella. Se on tuomari, joka ratkaisee viimeisen erän ja katkaisee köyden jota kiskotaan joka suuntaan.

Anorektikot ovat hyviä seuraamaan joustamattomasti sääntöjä, joten pitkällä kaavalla kyse on sääntöjen laatimisesta. Anorektikot ovat myös hyviä kiertämään sääntöjä, mikä selittää muun muassa sen, miksi ympärivuorokautinen ruokailujen suunnittelu ei silti aina toteudu suunnitellulla tavalla.

Pyrin olemaan se ovelampi osapuoli päässäni, jotta ehtisin toimia ennen sairauteni oveluutta, tai jotta edes tunnistaisin sen metkut. Olen huomannut Anoreksian viekkauden kohdistuvan rakentamassani pelissä usein juuri esimerkiksi siihen jääkaapin sisältöön. Päässäni on viaton ajatus joka sanoo minulle: ”Jos jääkaapissa ei ole mitään, ei voi syödä.” Se ajatus räpsyttelee sinisiä silmiään, mutta olen opetellut näkemään sen päähän kasvavat sarvet.

Rehdit ihmiset eivät huijaa peleissä, mutta Anoreksian kanssa elämisessä täytyy välillä tyytyä huijaamiseen. Ideana on siis itsensä tehokas huijaaminen oikeaan suuntaan. Minä tiedän miten se tapahtuu; olen vuosia tehnyt sitä väärään suuntaan.

6.10.2013, Sunnuntai
”Liian usein yritän huijata itseäni näytöksissä ’unohtamalla’ eväät kotiin. Kun niitä ei ole, ei voi syödä.”

 Nyt kyse on enää aidosta tahdosta voittaa jokapäiväinen turnaus. Voimasta olla iloinen jokaisen voitetun ottelun jälkeen. Ehkä jonain päivänä pääsen eläkkeelle tästä kierteestä, ja toivon todella, etten ole eläkeikäinen sinne asti päästyäni. 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

86 − = 83