Kiitos ja anteeksi

Kuvitellaan tilanne, jossa ollaan keskellä väittelyä. Väittely äityy tiukkasanaiseksi, ja lopulta kaikki sen osapuolet huutavat kiivaasti päällekkäin. Tuloksena on päänsärky, joka pakottaa metelin tuoksinnassa karjaisemaan kaiken päälle jotakin sellaista, mikä aikaansaa hetken hiljaisuuden. Lyhytkestoinen, hämmentynyt hiljaisuus mahdollistaa syntytavastaan huolimatta muutaman selkeälle ajattelulle omistetun sekunnin.

Edellä kuvattu tilanne ei ole niin harvinainen. Minun elämässäni väittelyn osapuolet jakautuvat kahteen joukkueeseen: omaiset ja Anoreksia. Läheisteni puolustama kanta kajahtaa ilmoille konkreettisesti, ja Anoreksia pitää puoliaan pääni sisällä. En karjaise ääneen mitään suoraan sairaudelleni osoitettua, koska sitä ei kiinnosta kuinka kovaa huudan. Se on päässäni turvassa äänenpaineelta. Sen sijaan yritän hiljentää sekä ulko- että sisäpuolelta huutavat äänet tiuskimalla läheisilleni. Tarvitsen rauhaa ajatella, mutta sen hankkiminen tapahtuu liian usein läheisteni kustannuksella. Vasta tiuskaisujen jälkeen saan ajatella järkevästi ja todeta, että hiljaisuus saavutettiin keinoilla, joita järkevä ajattelu ei olisi sallinut.

Toisinaan kutsun Anoreksiaa mieleni sisäiseksi autocorrectiksi. Monesti syljen ulos sanoja ennen kuin ehdin tarkistaa puuttuiko sairauteni niihin. Joskus minusta tuntuu, että en ole lainkaan mukana omien asioideni käsittelyssä. Vanhempani puhuvat suoraan Anoreksialle, ja se puhuu suoraan takaisin. Se tuntuu pahalta, koska sisällöstä huolimatta kirkkaasti väärässä olevan osapuolen sanat tulevat minun suustani. Joskus minun on itsekin vaikeaa ymmärtää sitä, miten minun suussani, mielessäni, ja joka puolella vartaloani asuu joku sinne kuulumaton.

2.11.2012 Perjantai klo 20:20
”En jaksa näitä ainaisia ruokatappeluita. Ymmärrän että he ovat huolissaan, mutta yritän parhaani… Todella yritän. Samaan aikaan kun riitelen äidin kanssa murolautasesta, riitelen itseni kanssa siitä samasta lautasesta sekä siitä että joudun riitelemään. Olen väsynyt koko paskaan.”

20.12.2016, Tiistai klo 12:46
”Eilen illalla hermostuin täysin. Se on niin outoa kun viha ja suuttumus ovat olleet monta vuotta haudattuna tyhjyyteen, ja sitten kun ne välillä nostavat päätään, en osaa hallita niitä yhtään. Se tilanne oli sellainen että olin syönyt enemmän kuin pitkään aikaan. Olin vaihtanut toisen välipalankin banaanin sijasta yhteen leipään. Minulla oli paha olo siitä kaikesta… Mieleni oli äänekkäässä solmussa saavuttanut kivuliaan umpikujan. Samassa äiti ja Fiia tenttasivat mitä olin syönyt ja toinen sanoi jotain siitä, että en tarpeeksi. Yhtäkkiä, minulle itsellenikin täydellisenä yllätyksenä, minut valtasi viha. Taisin jopa huutaa heille… En osannut pysäyttää sitä. Kai se johtui siitä, miten paljon olin jo tapellut sinä päivänä itseni kanssa. Minulla ei enää ollut kaiken tappelemisen jälkeen voimia alkaa todistelemaan miten reippaasti olin syönyt, kun se fakta tuntui muutenkin pahalta. Sitten vaan huusin kuin mikäkin hullu.”

”Minä en ole mikään vihainen ihminen, senkin takia se tuntui pahalta. Se viha ei oikeasti kohdistunut perheeseeni mutta se tuli ulos suustani heihin päin ampuen. Ehkä se oli myös turhautumisen purkaus. Väsymys kaikkeen ja etenkin siihen, että minulta toivotaan niin paljon nopeaa käännettä parempaan, mutta jokaisen läheisteni kanssa käydyn ruokakeskustelun jälkeen minun on todettava etten pysty siihen niin nopeasti. Ja minun pitäisi jaksaa muistuttaa heitä siitä. Ja itseäni. Silloin se kaikki muuttuu vain turhautumiseksi, väsymykseksi, pettymykseksi itseeni ja –ilmeisesti- myös vihaksi.”

”Olin niin loppu. Menin yläkertaan ja voin huonosti… Onneksi Fiia tuli sinne. Ensin ajattelin että haluan vain olla yksin, mutta sitten ilta päättyikin siihen että oltiin koko perhe yläkerrassa siinä samassa sängyssä. Silloin ajattelin, että tällainen on perhe. Sairauteni saa minut huutamaan heille, mutta parin tunnin päästä me ollaan kaikki samassa sängyssä naureskelemassa toisillemme. Sen on oltava rakkautta.”

Viha ja sen purkaukset eivät sairastamisaikanani ole olleet ainoita luoteja jotka lentävät läheisiäni kohti. Pahimpina aikoina he joutuivat pitkään ottamaan minun suunnastani vastaan myös epäluuloa ja epäkunnioitusta heiltä saamaani apua kohtaan. Kuuntelin sairauttani niin sokeasti, että asetin perheeni vihollisen asemaan. Liittouduin Anoreksian kanssa ja aloin sen kehotuksesta etsimään merkkejä, jotka osoittaisivat vanhempieni halun toimia minua vastaan. Muistan kerran löytäneeni jääkaapista ruiskun, joka todellisuudessa sisälsi koiramme lääkkeen. Sairauteni maalasi sen hetkessä uuteen valoon. Se vakuutti minut täydellisesti siitä, että ruisku sisälsi rasvaa jota ruiskutettaisiin ruokaani minun selkäni takana. Se uskotteli minulle, että elin sen kanssa ’me vastaan muut’ –asetelmassa. Kaikki ulkopuolinen oli salaliittoa meidän pientä operaatiotamme vastaan. Tosielämässä se ’salaliitto’ sisälsi ihmiset joita ilman en nyt olisi hengissä.

Olen oppinut joissain määrin elämään sairauteni kanssa, mutta en koe lainkaan hallitsevani sen vaikutuksia ulkopuolellani. Mitä enemmän toivun, sitä selkeämmin näen kuinka se koskettaa koko perhettämme. Toivoisin oppivani rajaamaan sairauteni vain minuun, mutta en tiedä onko se mahdollista. Anoreksia ylettyy kaikkeen. Kaikki mitä ympäriltäni aistin, on liitutaulua jota se raapii pitkillä kynsillään. Siksi sen puuttuminen minun ja lähesteni kommunikaatioon on tuhoisaa.

18.2.2017, Lauantai klo 13:45
”Kun kerroin Fiialle painon noususta, minun oli oikein pakko selittää että ne siellä sanoivat että se oli noussut liian vähän. Selitin sitä koska pelkäsin että Fiia olisi sanonut esim: ’Vau, noin paljon!’ …Se olisi ollut kamalaa. Mutta nyt hän sanoi: ’No niin oiski pitäny nousta enemmän.” …Ja sekin tuntui kurjalta. Mikään ei tunnu hyvältä. Koitan ennenkaikkea hokea itselleni nyt sitä, että kai tajuan, että en voi pyytää omaisiltasi oikeanlaista reaktiota koska sellaista ei ole olemassa. En halua missään tiltanteessa ajautua siihen, että syytän heitä jostain mitä he sanoivat tai eivät sanoneet. Kaikki tämä on minussa, ja kaikki tämä lähtee minusta. Heidän sanansa tulevat heidän suustaan vilpittöminä ja 100% minun puoltani pitävinä. Jos ne saapuvat perille tuntuen minusta erilaisilta, se ei ole heidän vikansa.”

 Kuten olen jo todennut; Kenenkään ei pitäisi tuntea syyllisyyttä sairaudesta. Etenkin sairauteni pahimpien vaiheiden harhat olivat asioita, joihin en olisi pystynyt enää edes järjellä vaikuttamaan. En osaa kuitenkaan täysin pestä itsestäni pois perheelleni tiuskimiseen kohdistuvaa syyllisyyttä. Koen, että minun pitäisi jo pystyä taistelemaan sairauttani vastaan edes silloin, kuin sen vaikutukset kohdistuvat välittömästi henkilöihin, jotka pitävät minut pystyssä. En voi, enkä halua laittaa heihin kohdistuvia purkauksia täysin sairauteni piikkiin. Haluan mieluummin ottaa vastuun teoistani. Syyllisyys on sen aiheellisuudesta tai aiheettomuudesta huolimatta kuitenkin negatiivinen voima joka painaa -ja on aina painanut minua alas. Siksi koitan opetella ottamaan vastuun kääntämällä syyllisyyden parantavaan muotoon. Sen sijaan että ruoskin itseäni kilpaa sairauteni kanssa, opettelen sanomaan ääneen kaksi merkityksellisintä sanaa: kiitos ja anteeksi.

 

2 thoughts on “Kiitos ja anteeksi

  1. Olisi kiinnostavaa tietää miten siskosi tai joku muu läheisesi kirjoittaisi sairaudestasi, ja siitä miten se on vaikuttanut hänen mielestään sinuun/häneen/teihin perheenä.

    1. Hei!
      Se olisi mielenkiintoista (ja kieltämättä hieman pelottavaa) myös minulle.
      Ehkä jonain päivänä sekin onnistuu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

7 + 2 =