Kuka puhuu?

Ihmissuhteet. Ne eivät ole helppoja sairaalle mielelle.

10.5.2012, Torstai klo 10:36
”Sanoin Ninolle että tarvitsen pari päivää aikaa miettiä… Opin tästä sen, että en aloita enää mitään vakavaa suhdetta ennen kuin olen päässyt tästä paskasta eroon. Syömiset, viiltely, kaikki. Tästä eteenpäin seurustelen vain teatterin kanssa.”

 13.1.2013, Sunnuntai klo 14:56
”Tänään hän tuli minun kanssani palauttamaan pulloja! Kahdestaan, koska Kerttu sanoi: ’Mä en kyl millään jaksa, jään tänne siivoomaan’, ja loi samalla minuun katseen: ’Ole hyvä. Mutta jäitä hattuun’. Se matka kun kävelimme kaupalle… Se oli… En keksi sanaa! Mukava. Ja ahdistava. Hän osti karkkia, ja oli laittamassa suuhuni oranssia pientä, mutta kieltäydyin vaikka en olisi halunnut tilanteen puolesta… ’Mitä, onks siinä kaloreita?’ –hän kiusoitteli. Tietäisipä vaan.”

 6.10.2013, Sunnuntai
”Mikko on nyt iskenyt silmänsä hyvin epätasapainoiseen tyttöön joka on 18 vuotias mutta ei osaa huolehtia itsestään. Voisiko hän vain olla kiltti ja tajuta sen. Tajuta sen ennen kuin tulee baarissa kertomaan miten muka välittää minusta.”

Vuosien varrella kehitin itselleni toisen persoonan täysin epätietoisesti. Näin jälkikäteen kutsun sitä toista persoonaa sairauteni nimellä, se auttaa minua hahmottamaan sisälläni asuvaa kahta minää. Toinen niistä syntyi 18.9.1995 Heidekenin sairaalassa, ja toinen –kuten olemme lukeneet, vuosien 2010 ja 2011 vaihteessa, jostakin syystä sille otollisessa mielessä.

Ihmissuhteissa on omat haasteensa meille kaikille. Kun useamman henkilön ajatukset ja arvot kohtaavat, ne eivät välttämättä aina kulje käsi kädessä. Ihanteellisessa ihmissuhteessa molemmat osapuolet saavat jotakin arvokasta. Kaikkein hienointa on vapaus hakeutua sellaisten ihmisten ympärille, joiden kanssa tuntee itsensä hyväksi ja hyväksytyksi. Aikuisten maailmassa kaikkien kanssa on tultava toimeen, mutta loppupeleissä voimme itse valita kenen kanssa vietämme ne tärkeät hetket. Minun pääni sisällä tätä hienoutta ei ole. Kaksi minääni on jatkuvasti lukittuna samaan tilaan, ja yksi pää on pieni paikka kahdelle vahvalle persoonalle.

Uusi persoonallinen tuttavuus on aina mielenkiintoinen. Häneen halutaan tutustua, ja hänelle annetaan tilaa. Näin kävi myös toisen minäni astuessa kuvioihin. Se oli uutta ja jännittävää. Olin 15 vuotias, nuori ja naiivi, ja hänellä oli tuoreita ajatuksia ja ideoita, jotka tempasivat minut mukaansa hypnoottisella tavalla. Se oli siisteintä pitkään aikaan. Toteutimme mitä kierompia suunnitelmia kunnes päässäni oli tilaa enää yhdelle. Anoreksia jäi, ja minä käperryin nurkkaan ensin hyvin mielin, sitten yhä pelokkaampana. Monta vuotta istuin siinä nurkassa. Välillä raotin silmiäni nähdäkseni, miten sairauteni johdatti minua yhä syvemmälle, mutta oli helpompaa sulkea ne aina uudestaan. Näiden vuosien aikana sairaasta minästä tuli osa minua. Se kasvoi kiinni niin lujasti, että se ei enää ollut uusi siisti juttu mitä seurata. Se oli ajatukseni, tekoni, ilmeeni ja eleeni. En enää tunnistanut mitkä ajatukset kuuluivat millekin persoonalle. Mitkä olivat väärin, ja mitkä oikein.

Myöhemmin alkoi pitkä terapiakausi, jonka tehtävänä oli erottaa persoonat toisistaan ja ehkä lopulta saada se toinen ulos kokonaan. Suunta oli vain ylöspäin, mutta en silloin tiennyt miten rankkaa ylöspäin meneminen voisi olla. Niinhän se on, että on hengästyttävä monta kertaa ennen kuin on huipulla. Huipulle on edelleen pitkä matka, mutta nykyään erotan jo oikean ja väärän. Erotan taas kaksi persoonaa pääni sisällä ja tiedän kumpi syntyi ensin, ja kumpi on ylimääräinen. Ollaan siinä pisteessä, että alkuperäinen ei täysin tiedä kuka on. Ylimääräinen on karismaattinen ja vakuuttava. Johtaja-ainesta.

Tieni terveyteen on todellakin alkanut, mutta se ei tarkoita että mikään olisi nyt helpompaa. Helpompaa oli antaa ohjat Anoreksialle, vaikka sen alaisena olinkin niinä aikoina lähes 20kg kevyempi. 20kg enemmän hukassa. Nyt elämäni on tahtojen taistelua. Päässäni on krooninen, tiukkasanainen väittely kahden minäni välillä, ja se vie kapasiteettia kaikelta muulta. Muutan mieleni kymmeniä kertoja päivässä. Kymmeniä kertoja päätän lopettaa syömisen, ja kymmeniä kertoja aloittaa sen uudelleen. Päätöksentekoni taipuu epämääräisesti edestakaisin persoonieni vääntäessä kättä. Se on raskasta ja pelottavaa. Entä jos jompikumpi voittaa? Entä jos väärä voittaa?

26.1.2011, Keskiviikko klo 18:20
”Kuin päässäni olisi kaksi ääntä… Tai ei ne mitään ääniä ole. Ajatuksia. Kaksi erilaista minää. En tiedä kumpi on se oikea! Tai tiedän.. Mutta en tiedä. Olen ihan sekaisin. En tiedä olenko sairas, niin kuin kaikki sanovat. Tiedän että tapani ei ole terveitä, mutta jotenkin en koe itseäni sairaaksi. Masentuneeksi vain.”

7.2.2011, Maanantai klo 23:33
”Voisin sanoa, että tekisin mitä vaan, että pääsisin eroon tuosta toisesta henkilöstä päässäni. Siitä, joka vaa’alla seistessäni sanoo: ’Eksä parempaan pysty’, ja siitä joka pistää minut valehtelemaan ihmisille joita rakastan, ja satuttamaan itseäni fyysisesti. Mutta ei… En voi sanoa niinkään, sillä samaan aikaan kun taistelen sitä vastaan, kuuntelen sitä, ja minua kiehtoo suunta johon se minua vie, vaikka tiedän että se on paha. Tämä on hullua. Kuuntelen kahta eri persoonaa samalla kun taistelen molempia vastaan, jotka ovatkin vain minä itse. Kumpi on se oikea? Se toinen on niin vahva… Pelkään, että se saa vallan, mutta samalla toivon sitä.”

27.6.2013, Torstai klo 13:00
”Typerä manipuloija joka haluaa tilaa itselleen! Inhoan sitä! Joka toinen päivä kirjaudun painonhallintasivuille ja syötän tavoitepainoni (jota se ei anna tehdä koska sanoo että liian alhainen, poistu sivulta) jonka jälkeen vähennän todellista tavoitetta hieman isompaan jotta se hyväksyy sen. Kun taas joka toinen päivä poistan ohjelman ja tajuan että se on sairasta. Seuraavana päivänä se tuntuu taas hyvältä idealta…”

18.4.2013, Torstai klo 20:42
”Kuin lamppu syttyisi päässäni ja saisin uuden idean, vaikka se on se sama joka kerta; kysyn itseltäni yhä uudelleen että hei mitä jos jätänkin aina vain vähän syömättä, ja kuitenkin syön, mutta vain vähän jotta en ole niin suuri? Mutta keskellä mietteen ymmärrän ettei se mene niin.. Se joku haluaa kaiken tai ei mitään. Ja minun pitää valita. Ja jotta se toimii, minun pitää luottaa valintaani.”

Noin kuukausi sitten tapasin Joonan, ja ensimmäistä kertaa koskaan aloin kyseenalaistamaan omia sanojani. Ensimmäistä kertaa tajusin, että ylimääräinen persoonani ei vaikuta ainoastaan pääni sisällä; sillä on sormensa pelissä myös siinä, mitä tulee ulos suustani. Olin tapaillut ihmisiä sairauteni vaikeampinakin aikoina – ja pari kertaa seurustellutkin, mutta se ei koskaan toiminut. Ihmissuhteet eivät ole helppoja sairaalle mielelle.

Monesti keskustelumme Joonan kanssa kääntyivät ruokaan. Täysin normaaliin asiaan, josta normaalit ihmiset normaalisti keskustelevat. Ne kysymykset eivät tulleet kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei, ne tulivat yhtä massiivisena ja pelottavana, mutta yhtä odotetusti kuin mikä tahansa muu luonnollinen kysymys: ”Mitä sä tykkäät syödä?”. Kuten sanottu, tämän kaltaiset jutut olivat tavallisia ja odotettavissa olevia terveiden ihmisten puheenaiheita, ja sen olin ajan kuluessa oppinut. Sairastumisen alkuaikoina nuo kysymykset olivat minulle pommeja, mutta nyt minulla oli jo useamman vuoden verran ollut selkeä vastausmalli. Oikeastaan, minulla oli selkeä malli itsestäni. Selkeä ja ideaalinen malli väärästä persoonastani. Se oli jopa niin selkeä ja ideaalinen, että halusin ja luulin sen olevan minä: Olin 21 vuotias superliikkuja ja loputtoman ahkera, en syönyt enkä tykännyt herkuista, enkä tiennyt niistä mitään koska en milloinkaan ollut nauttinut niistä. Ennen kuin avasin suuni, jokin sai minut ensimmäistä kertaa pysähtymään ja miettimään. Kuka puhuu?

Parisuhteeni ovat kaatuneet useimmiten siihen, että ne tuntuvat raskailta. Niin monesti olen istunut siinä tilanteessa: ”Sori, oon sairas. Tää tuntuu vaan liian vaikeelta nyt.” Ennen sitä päivää, en koskaan perehtynyt asiaan syvällisemmin ja kysynyt itseltäni miksi se tuntui niin vaikealta. Kukaan meistä ei jaksa elää jatkuvassa roolissa, eikä yksikään parisuhde toimi jos sitä ei rakenneta aidoista raaka-aineista. Ole oma itsesi, niin ne aina sanovat. Entä jos et tiedä olevasi joku muu, ennen kuin todella kyseenalaistat itsesi? Kukaan entisistä poikaystävistäni ei tainnut todella täydellisesti tuntea minua. He tunsivat väärän persoonan. Persoonan, jonka piti elää vain minun pääni sisällä. En tajunnut että kaikki entiset poikaystäväni ovat seurustelleet Anoreksian kanssa, ennen kuin kysyin itseltäni uudestaan kaikki tärkeät kysymykset. En tajunnut, että Anoreksia on puhunut minun suullani, ennen kuin tiedostin ideaalisen vastausmallin olemassaolon ja mietin aikaa ennen sen rakentamista.

Kuka minä olen? 21 vuotias, melko liikunnallinen ja ahkera. Tykkään erityisesti suklaasta. En ole syönyt herkkuja pitkään aikaan, mutta jos söisin, söisin varmasti suklaata.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

44 − 34 =