Ruokailumalli

29.5.2013, Keskiviikko klo 23:20
”Aamuisin kaikki on hyvin kun ei ole syönyt niin moneen tuntiin. On ihana venytellä sängyssä ja tuntea kylkiluut patjaa vasten. Mutta päivän aikana ateria aterialta tulee huonompi olo niin fyysisesti kuin henkisesti. Pakokauhu… Jotain on tehtävä HETI –olo.”

Jo ennen kuin jouduin sairaalaan, olin ehtinyt käydä useita kertoja ravintoterapeutin vastaanotolla. Muistan ensimmäiset käynnit melko hyvin. Muistan miten se kaikki tuntui minusta turhalta ja ahdistavalta, paikoitellen jopa naurettavalta.

Ensimmäinen ravintoterapeuttini oli nuori ja vasta valmistunut. Hän puheli itsekseen ja tuntui toisinaan olevan yhtä hukassa kuin minä. Istuimme pyöreän pöydän ääressä ja osoittelin eri kokoisia muovisia ruokaa esittäviä malleja havainnollistaakseni syömiäni määriä. Osoittamani määrät eivät koskaan muuttuneet, mutta kaikki kirjattiin poikkeuksetta ylös. Samojen asioiden läpikäymisen jälkeen keskusteltiin samat asiat. Joka kerta. Käynnit toistivat vahvasti samaa kaavaa, ja opin nopeasti ulkoa tuon käsikirjoitetulta tuntuneen keskustelun jonka kävimme ravintoterapeuttini kanssa uudelleen ja uudelleen.

Äitini kävi kanssani vastaanotoilla, mutta muistan ikuisesti päivän, jolloin siskoni Fiia oli mukanani. Olin imitoinut hänelle terapeuttiani ja kertonut sanatarkkaan mitä käynnillä tullaan puhumaan. Vielä odotushuoneessakin replikoin tulevia ravintoterapeuttini suusta kuultavia lauseita. Kun meidät sitten kutsuttiin sisään sen saman pyöreän pöydän ja muovisten ruokakasojen äärelle, tilanne niin sanotusti eskaloitui.

Tapaaminen eteni ennustamallani tavalla ja kun katseeni kohtasi siskoni katseen, koin ensimmäisen ja viimeisen kerran jotakin, mikä silloin tuntui oikeastaan jopa tarpeelliselta. Minua nauratti. Vilkuilimme toisiamme ja hihitimme. Aina kun terapeuttini sanoi uuden lauseen jota olin ennen käyntiä imitoinut, tirskuimme vuorotellen. Näin jälkeen päin säälin tätä ensimmäistä terapeuttiani, mutta olen iloinen tapahtuneesta. En vain nauranut tyhää naurua. Minua oikeasti nauratti, ja se tuntui silloin aika uskomattomalta kaiken synkkyyden ja ahdistuksen keskellä. Minua jopa harmittaa, että en voinut siinä tilanteessa nauraa sitä harvinaiseksi jäänyttä aitoa naurua äänekkäästi ulos. Se olisi ollut parasta lääkettä, mutta yritin käyttäytyä. Kuten sanottu, se oli kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen kerta kun millään hoitokäynnillä oli hauskaa.

Vaikka yhteistyö ensimmäisen ravintoterapeuttini kanssa tuntui junnaavan paikoillaan, minulle tehtiin jo hänen toimestaan ensimmäinen ruokailumalli. Se piti sisällään tarkan informaation siitä mitä, milloin, ja kuinka paljon minun tulisi syödä. Tämän ruokailusuunnitelman pohjalta rakennettiin mallit myös sairaalassa ja sairaalajakson jälkeen.

Osastolla työskentelin uuden ravintoterapeutin kanssa, ja hänestä muodostui yksi paranemisprosessini tärkeimpiä henkilöitä. Minua harmittaa, että en edes muista hänen nimeään. Mieleeni on kuitenkin jäänyt selkeästi hänen turvallinen katseensa, sekä se karismaattinen tapa jolla hän puhui kanssani. Hänessä oli jotakin, mikä sai pienen osan minusta kuulemaan hänen sanojaan sairauden yli. Se osa mikä ohitti Anoreksian suodattimen, oli pienen pieni, mutta se riitti luomaan minulle tahtoa noudattaa ruokailumallia.

Viikoittain pelkäsin ja odotin ravintoterapeutin tapaamista. Tiesin että tapaamiset kasvattaisivat pelkoa, tahtoa ja ruokailusuunnitelmaa samassa suhteessa. Jokaisen tapaamisen aikana kalorimäärää pyrittiin nostamaan hieman. Ristiriita lisääntyi ja kaikesta tuli aina vain haasteellisempaa. Sain kuitenkin voimaa terapeutistani. Hän löysi oikeat sanat, ja sai minut tuntemaan oloni kuunnelluksi. Minä en todellakaan tehnyt lisäyksiä ruokailumalliin, mutta jokaisen ravintoterapiakerran jälkeen minulla oli sellainen olo, että olin ollut mukana päätöksenteossa. Mietin nyt, miten hän ikinä onnistui siinä.

Silloin tuo osastoaikainen ravintoterapeuttini näyttäytyi minulle ikään kuin yli-ihmisenä. Auktoriteettina, joka sai minut kuuntelemaan. Hahmona, jota halusin uskoa, ja johon halusin luottaa. Nyt haluaisin kovasti tavata hänet ja kiittää häntä. Nähdä hänet ihmisenä. Sellaisena rautaisena ammattilaisena joka hän oli.

Ruokailumalli oli ilmiö joka on kulkenut mukanani koko tämän matkan. Mallin rakenne kasvoi sisällöllisesti matkan varrella ja jämähti sitten samaan kaavaan, mutta käsitteenä sen merkitys on kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Aluksi se oli painajainen. Ruokien vähentämisen sijaan minulta vaadittiin tarkan suunnitelman noudattamista. Suunnitelman, joka oli kymmenesosa oikeasta lautasmallista, mutta silti liian suuri minun mielelleni. Kun vuodet kuluivat ja kamppailu jatkui, vaihtui painajainen apuvälineeksi. Yritin olla ajattelematta sitä, miten mallia kierretään ja ammattilaisia huijataan. Yritin kääntää ajatusmaailmani ruokailumallin mukaiseksi ja unohtaa Anoreksian tarjoamat vaihtoehdot. Lopulta tästä jo vuosia sitten alkunsa saaneesta painajaisten läpi kulkeneesta apuvälineestä muodostui minulle niin tiukkaan mieleen painunut pakkomielle, että se on päässäni edelleen.

Pakkomielteinen ruokailumallin noudattamiseni voisi esiintyä myös positiivisessa valossa, mutta se valo on sammunut jo kauan sitten. Ajatusmaailmani on seuraavanlainen: Ruokailumallin mukaan on syötävä 5 kertaa päivässä. Kolmen tunnin välein. Yhdeksältä, kahdeltatoista, kolmelta, kuudelta ja yhdeksältä illalla. Kuusi annosta hiilihydraatteja, tarpeeksi vihanneksia, hedelmiä ja maitotuotteita. Sama kaava on painunut päässäni niin syvälle, että en pääse siitä irti. Pystyn rikkomaan kaavaa vain väärään suuntaan. Tämä 5 kertaa päivässä ja 6 annosta hiilihydraatteja on kaavan mukainen maksimi. Niin kauan kuin päivittäinen ravintomääräni jää edes yhden hedelmän verran alle pinttyneen ruokailumallin, ollaan ikään kuin mielenrauhan puolella. Vastaavasti niin kauan kuin ruokailuni ajankohdat ovat vähän jälkeen mallin mukaisten kellonaikojen, ollaan mielenrauhan puolella. Jos taas syön tasan ruokailumallin verran tai yli sen asettaman rajan, ollaan ahdistuksen puolella. Jos syön ennen kuin kello osoittaa mallin mukaista ruokailuaikaa, ollaan jälleen ahdistuksen puolella.

Mitä sitten on tämä niin sanottu mielenrauha jonka puolella olen tiettyjä itse luomiani sääntöjä noudattamalla? Se on väliaikainen ratkaisu, niin sanottu aidan ylitys sen matalimmasta kohdasta. Todellinen, yleisesti tunnettu mielenrauha on käsite, jota pääsen harvoin kokemaan. Ruokailumallin aivokudokseeni tatuoitu kaava tunkeutuu käyttömuistiini ja muistuttaa itsestään jatkuvasti. Ei riitä, että minun on syötävä samat asiat joka päivä kolmen tunnin välein. Sen lisäksi minun on ajateltava niitä, suunniteltava ne kymmeniä kertoja päivässä ja vahdittava kelloa taukoamatta. Mitä pidemmälle päivä etenee, sitä useammin minun on laskettava yhä uudelleen päiväni ruokailukerrat ja syödyt asiat, ja pidettävä niistä jatkuvasti kiinni. Ikään kuin unohtaisin kaiken ja söisin kahden päivän edestä, jos en ajattelisi kaikkea tätä jatkuvasti. Kaikkein typerintä on, että ruokavalioni variaatio on niin suppea, että syön melko lailla samat asiat joka päivä. Silti minun on suunniteltava päivän ruokailuja taukoamatta, ja puristettava jokaista syötyä kaloria tiukkaan tietoisuuteni nyrkissä etteivät ne vain pääsisi vahingossa tuplaantumaan.

Olen usein miettinyt sitä, miten paljon tämä ruokailumallin jälkeensä jättämä päässäni mylläävä taukoamaton prosessi vie tilaa ja energiaa. Jos saisin käyttää kaiken ruokailujen pohtimiseen käytetyn energian johonkin muuhun, olisin varmasti aikaansaavampi kuin koskaan. Välillä tuntuu, että saisin ainakin 12 tuntia lisää aikaa jokaiseen päivään. Ennenkaikkea ajattelen sitä, millaista olisi asustaa päässä, jossa näitä ajatuksia ei ole. Tuntuisiko se tyyneltä ja hiljaiselta? Vai täyttyisikö se tila jollain muulla? Iloisilla ja onnellisilla asioilla? Erilaisilla, vaihtuvilla asioilla? Asioilla, joita kukaan ei pakottaisi ajattelemaan. Niihin voisi halutessaan heittäytyä, tai sitten antaa niiden lipua ohitse ja odottaa uusia.

25.5.2016, Torstai klo 23:02
”Olen miettinyt taas miten kauan tätä oikeasti jaksaa. Ja sitä, millaista elämä olisi jos ei olisi tätä. Kuinka paljon tilaa minun päässäni olisi ja kuinka paljon aikaa minulla olisi käytettävänä kaikkeen ihan muuhun. Se olisi järkyttävän iso määrä.”

”Alan taas turhautua. Saatan itkeä taas ihan yhtäkkiä enkä jaksa enää ajatella näitä ja hakkaan päätä seinään mutta siellä ne ovat ja pysyvät. Pakko juosta, pakko liikkua. Älä syö sitä, älä syö tätä. Jos syöt tuon, et voi enää syödä tuota. Älä syö mitään. Tajuathan että jos et syö niin et elä ja menetät kaiken. Joo. Älä silti syö tuota. Katso peiliin, se näkyy taas. Se näkyy, se kasvaa. Neljä ateriaa… Neljä ja puoli… Kello on liian vähän, jäljellä enää puoli ateriaa, nälkä ehtii tulla. Juo. Sillä voi huijata. Iso lasi vettä.”

”Vaikka tekisin mitä niin mikään ei muutu. Ja taaskaan en jaksa. Ihan oikeasti, ajattele jos elämäni on tätä ihan loppuun asti. Kauanko silloin jaksaa elää?”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

− 3 = 4